100 km

100 km kävely

Jo ennen työn aloittamista uudessa paikassa, udeltiin mitä pidän kävelystä. Kerroin, jotta vanhassa paikassa kävelin tunnin siivun töihin ja toisen takaisin. Joten jossen tykkää, niin en juuri vihaakaan.

Osallistuin sitten perinteiselle 100 km kävelylle, jossa oppilaiden kanssa kävellään kolme päivää, yhteensä tuo 100 km. Tosin sittemmin selvisi, että kokonaismääräksi jääkin n. 60 km, mutta tuota mahtipontista saturaista ei oltu haluttu muuttaa. Ja tästäkin itse kävely suoritetaan keskiviikkona ja perjantaina, torstain sisältäessä sitten liikkumista leiripaikalla futiksen, koriksen ja muiden aktiviteettien muodossa.

Varsin pian ymmärsin, että eihän tässä ollutkaan kyse siitä, että jaksanko minä kävellä tuon matkan, vaan jaksaako lapset. Siinä sitten löntysteltiin vauhtia vaihdellen etapilta toiselle, välillä melkoisiakin nousuja. Parilla taukopaikalla kuuli jo huolestuttavan paljon kitinän oloista mutinaa, mutta kun en ymmärrä niin en ymmärrä. Hymyä huuleen pennut, vielä yli puolet jäljellä!

Reissu alkoi aamukympin maissa ja pimeää täällä tullee n. 18 maissa. Tässä kohtaa kuulemma oli vielä pari tuntia reissua jäljellä. Vaikka “yökävely” sinänsä oli haluttu kokemukseksi, en ihan puoltanut tätä. Paikalliset kankkuset ja vataset kun vetävät niin pienillä kuin isoilla teillä tuhatta ja sataa ja siinä ei välttämättä pienten jalkojen sivuliike näy. Ohjaajilla oli punaiset valomiekat kantimissa joilla sitten ohjailtiin liikennettä hidastamaan. Välillä onnistuen, välillä ei.

Pimeän tullen myös reissu oli jo kestänyt aikalailla ja pienempien kulkijoiden ilakointi olikin latistunut ja kevyeen nyyhkytykseen. Erästä kulkijaa sitten kannettiin vuoroin ja tämä pikkuinen nukahtikin pari kertaa syliin kun kannoin häntä. Onneksi väsyneille ja vaivaisille oli sitten autokyyti varattuna ja sankari pääsi takapenkille nukkumaan. Samaten kuitenkin hieman vahingossa jäikin jonon peränpitäjäksi muutaman mukulan kanssa, joista yksi sitten yksi oli onnistunut kaatumaan ja loukkaamaan jalkansa. Eipä siinä, toinen kantoon ja joukko kokoon. Siinä sitten alle 10 sanalla yhteistä kieltä, vähän tsemppiä porukkaan ja pimeässä kohti määränpäätä (äärimmäisen mielenkiintoinen kokemus). Reippaan puolen tunnin rimpuilun jälkeen sitten etujoukko löytyikin odottamasta ja saatiin toinen vaivainen autonkyytiin.

Viimeinen etappi oli reilut puoli tuntia, jonka jälkeen majapaikassa illallinen, pesut, pisut ja nukkumaan. Paitsi että lapset jaksoivatkin pelata vielä. Ja vanhemmille oli tarjolla kanaa ja virvokkeita.

Torstaina majapaikalla pelejä ja leikkejä. Lepoa. Huoneet majapaikalla olivat mielenkiintoisia. Ei sänkyjä, pehmeä lattia lämmityksineen ja peittoja nurkassa. Siitä sitten vaan, ole hyvä.

Perjantaina heti aamupalan jälkeen joukko kokoon, marssikäsky ja eikun matkaan. Sateen uhka oli päällä ja itse mietin, että mitenköhän käy jos taivas repeää. Parin tunnin taapertamiseen jälkeen sitten alkoikin sataa kuin saavista ja joukko evakuoitiin läheiseen kouluun. Palaverin paikka ja päätös: lounas koululla, autot hakuun ja lapset kotiin. Mielestäni hyvä päätös, sateen jälkeen nimittäin viileä ilma olisi tehnyt tepposet ja veikkaan että muutama 10 nuhanenää ei olisi piristänyt kenenkään mieltä.

Ekana päivänä kuulemma reissua kertyi n. 40 km ja perjantaina ehdittiin taivaltamaan n. 7 km, joten 100 jäi alle puoleen.

Kyllä siinäkin oli melkolailla tarpeeksi.